Pitkän pitkä massiivi päivitys viimeisen kuukauden ja puolen tapahtumista... jou!

Tämä merkintä on pitkä, joten varoituksen sana! Se kertoo tapahtumista jotka alkoivat toukokuussa ja loppuvat nykyhetkeen... On siinä jotain juttua 2012 tapahtumistakin! NIIN! Paljon voisi vielä lisätä, mutta kyllä tämä nyt saa riittää tältä erää! Sinua on kuitenkin varoitettu postauksen epäinhimillisestä pituudesta! ;)

Minulle sattui ja tapahtui vuonna 2012. Siihen asti oli ollut muutama vuosi hiljaiseloa ja tuntunut, ettei elämä mene mihinkään. No, sitten sain töitä. Olin tammi-heinäkuun kokoaikaisissa töissä ja sitten pääsin opiskelemaan TAMK:iin. Kolmannen asteen koulutus oli jotain, jonka haaveilun olin jo lopettanut ajat sitten. Sairaanhoitajaksi vielä, en uskonut rahkeiden riittävän. Heinäkuussa sain vihdoin myös mieheni luokseni Suomeen, hän kun on englantilainen ja asunut siihen asti Englannissa. Kaikki oli vihdoin menossa oikeaan suuntaan ja elämä soljui painollaan, lokakuussa huomasin olevani raskaana. Vauva? Nytkö? Mutta miten koulu ja muu... asia oli aluksi täysi shokki ja ennenkuin siitä shokista oltiin päästy yli, jäätiin kiinni sikiöseulonnoissa ja eteen tuli kysymys; haluammeko lapsivesitutkimuksen. Päädyttiin se tekemään erinäisten pelotteluiden jälkeen. Tulos oli normaali; meille syntyisi juhannuksena pieni tyttö! Siinä kohtaa hetken kaikki oli ihanaa ja maagista.

Äidin kanssa Kaukajärvellä
30.5!

Anqoi! :D

Mutta alusta asti raskaus teki tepposensa; olin todella  väsynyt ja lihoin kuin mammutti. Tammikuussa aloin sairastella ja raskauden aikana söin useamman antibioottikuurin. Loppuraskaudesta nenä meni tukkoon kokoaikaisesti ja minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Painoin kuitenkin loppuun asti koulua, murehdin opintopisteistä ja kokeista, sekä tulevaisuudesta; opinnoista vauvan jälkeen. 28.5 olin vielä suorittamassa uusintakoetta lääkelaskuista. 31.5.2013, aamuyöllä sain, nyt jälkikäteen varmuudella vahvistetun sappikohtauksen. Sellaista kipua en ole tuntenut koskaan, se oli jotain kamalaa ja repivää; halusin vain, että joku iskisi nuijanukutuksen. Oksensin, itkin ja huusin ja lopulta en saanut henkeä; 2:30 mieheni soitti ambulanssin. Huusin suoraa huutoa olohuoneen lattialla. Suoraan sanottuna pelotti. Luulin ensin, että synnytän, mutta pikkuhiljaa kivun voimistuessa valkeni, että kyseessä oli jotain aivan muuta. Ambluanssiin lähdin vain lakanaan kietoutuneena, sattui niin paljon, etten saanut kunnolla puhuttua saatikka puettua.

Ambluanssissa jouduin tiputukseen ja verenpaineet huiteli 140/100. Ahdisti, pelotti ja ajantaju katosi ihan täysin. Äitiyspolille päästyäni pääsin käyrille ja lääkärille. Ultrattiin ja vauvalla kaikki näytti olevan hyvin; itselläni ei niinkään. Maksa-arvot huitelivat taivaissa ja tulehdusarvo oli 29. Jouduin osastolle ja seurantaan. Kankkuun sain Litalgin-piikin, jonka pistokohta särkee vieläkin, mutta kipu onneksi laantui vihdoin.

Mummu ja Ukki toi kengän
syntymän jälkeen.

Viikonlopun yli makasin osastolla 4B, ikkunapaikalla huoneessa 11. Kuuntelin kun toiset äidit lähtivät synnyttämään; kuinka vastasyntyneet itkivät. Olin vain. Minusta tuntui että olin terve, mutta arvot olivat vain korkealla. Maanantaina ultrattiin taas. Vauva voi edelleen hyvin. Odoteltiin edelleen sappiarvoja, mutta pääsin kotiin. Olin onnellinen; pääsin kotiin, sain nukkua mieheni vieressä, pääsin vihdoin viettämään äitiyslomaa, rentoutumaan ennen vauvaa; kaikki oli hyvin.

Tiistaiaamuna päätin leipoa leipää. Hyvänhajuinen taikina kohosi keittiön pöydällä (ja jäi siihen) kun soittivat sairaalasta klo 11: tule takaisin osastolle, sappiarvot ovat 49 (viitearvo 1-6). Itkin ja huusin ja tuntui että koko elämä romahtaa ympäriltä. Klo 15 oltiin päivystyksessä ja klo 18 jouduin takaisin osastolle, lääkäri vielä lupaili, että pääsisin varmasti seuraavana päivänä kotiin. Huoneeseen 8, paikalle 1. Itkin. Ahdisti. Kaikki oli väärin.

Keskiviikkona en nähnyt edes lääkäriä, kätilö tuli ilmoittamaan, että synnytys käynnistettäisiin. Mitä? Viikkoja 37+5, vauvan painoarvio 2750g. En nähnyt lääkäriä ennen käynnistystä; käynnistyksen jälkeen sain kuulla, että sappiarvot olivat laskeneet viitearvoihin; olivat nyt 2. Miksi siis käynnistettiin? Vauvalla oli ollut koko ajan kaikki hyvin, käyrät olivat loistavat. Miksi siis käynnistys? Eikö olisi voinut odottaa edes siihen viikkoon 38, kerta kaikki minun arvoni olivat normalisoituneet viitaten sappikohtaukseen, eikä raskaus hepatoosiin? Ja miten se painoarvio saattoi olla 2750g, kun se vain 3 päivää ennen oli ollut 2430g?

HEI MAAILMA!

Pienen pikkuinen jalka!

Käynnistys tapahtui siis keskiviikkona. Torstaina klo 18 aikaan alkoi supistukset. Seitsemältä istuttiin parvekkeella mieheni kanssa ja katseltiin ukkosta, naurettiin ja halailtiin. Kaikki oli utopistisessa sumun peitossa, meidän vauva tulee nyt. Kahdeksan aikaa supistukset olivat ihan hirveän kipeitä, olin käynyt suihkussa ja se ei ollut auttanut; sain kankkuun piikin, joka helpotti n. 1,5 tunniksi. Kymmeneltä miehen olisi pitänyt lähteä kotiin, mutta sovittiin huonekaverin kanssa että saisi jäädä; onneksi, sillä vähän yli kymmenen supistukset yltyivät ihan sietämättömiksi ja olinkin auennut kahdessa tunnissa melkein kokonaan, siitä lähdettiin vauhdilla synnytyssaliin. Älä vaan missään nimessä ponnista, sanoi kätilö, mutta kyllä teki niin mieli, että. N. klo 23:00 saavuttiin synnytyssaliin; tosin siinä kohtaa kaikki kivunlievitykset sai unohtaa ja meikäläinen huusi suoraa huutoa jo käytävällä. Hoipertelin sitten synnytyssalin pöydälle ja kätilö sanoi että vauva tulee nyt, että ponnista kun ponnistuttaa. 4 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen meillä oli sylissämme ihana, pienen pieni 46cm pitkä ja 2350g painava tyttövauva. Kaunis. Täydellinen. Minä huokaisin helpotuksesta; sattuihan se mutta ei sitä enää ajattele kun se käärö on siinä. En ainakaan minä ajatellut. Kipusin yhdeksännelle pilvelle ja vietin siellä kaksi päivää kera kauniin pienen tyttäremme. Mies kävi kylässä, kaikki oli ihanaa; uutta ja pelottavaa, mutta ihanaa.

Vähän ennen tuota sydän-
uutisen kuulemista.

Sunnuntaina piti päästä kotiin, mutta lääkäri antoi odotuttaa itseään; ei tullut osastolle vasta kuin iltapäivällä, myöhässä. Mentiin tarkistukseen rauhallisin mielin, halailin tyttöä odotusaulassa ja odotin onnellisena kotiinpääsyä. Paino ei ollut laskenut, päinvastoin, kaikki oli hyvin; tyttö söi ja nukkui ja kakkasi. Hyvin. Tarkistuksen lopussa lääkäri kuunteli tytön sydäntä omituisen kauan ja totesi sitten kuulevansa sivuäänen. Maailma romahti ympäriltä. Ei päästä kotiin, sivuääni, vauva on rikki. Pidätin kyyneleet sisälläni. Lääkäri vakuutteli, että kai se menee pois itsellään huomiseksi, sulkeutuu Ductus, ei hätää. Minä nyökkäsin, otin vauvan kainaloon ja katosin takaisin huoneeseen 9, osastolla 2B. Itkin. Itkin. Sumua. Voiko tähän kiintyä nyt? Jos se on rikki? Sairas? Minun vauva on sairas? Voiko sitä rakastaa? Hoitaa? Jos se otetaan minulta jonkun korkeamman tahon puolesta pois? Miksi? Se tunne oli jotain niin repivää ja rajua. Se muutti minuakin, vaikken olisi ikinä uskonut. Olin vihainen ja katkera ja aivan täysin maahan lyöty sillä hetkellä.

Seuraavana aamuna kätilö tulee huoneeseen ja kiljahtaa riemusta; hän kuulee sivuäänen! Minä olen hetken hiukan ymmälläni; siis et kuule? Kun olet iloinen, sehän tarkoittaa automaattisesti että vauvalla on kaikki hyvin? Ductus on sulkeutunut ja pääsemme kotiin? Se kahden sekunnin onni katoaa samantien; kätilö on vain täysin alalle sopimaton kusipää, joka on iloinen että kuulee jotain mitä ei ole ennen kuullut. Kohta uusi lääkärin vastaanotto; sivuääni kuuluu... ultrataan. Päästiin onneksi jo maanantaina ultraan, jossa nähtiin kammioiden ja eteisten väliset aukot. Sydänvika sanoo lääkäri. Synnynnäinen sydänvika. Kätilö ei anna minun kapaloida omaa lastani, eikä antaa maitoa vaan; hän kirjaimellisesti repii tytön luotani, joten istun siinä ja kuuntelen lääkäriä hetken. Koko matkan ultrasta osastolle kätilö heittää paskaa vitsiä; tekee mieli lyödä, mutten edes sano mitään. Onneksi vuoro vaihtuu ja seuraanvan vuoron ihana kätilö tulee päästämään meidät kotiin. Päästään kotiin; vauva ei ole perjaatteessa terve, mutta päästään kotiin.

<3

Seuraavien hetkien ja päivien aikana päässäni huusi ympärivuorokautinen nauha: Minun vauvalla on synnynnäinen sydänvika. Sydänvika. Aukko sydämessä. Hengitä syvään. Sydänvikasydänvikasydänvika.

Arkea ;)

Kaksi viikkoa ollaan kotona ja opetellaan arkea; ensimmäinen viikko menee baby bluesien halvaannuttamana itkien, panikoiden ja murehtien. Sitten alkaa helpottaa. Päästään rytmiin; ei ihan oikeanlaiseen yö/päivä rytmiin, mutta rytmiin kuitenkin. Elämä lipuu taas painollaan, käydään ostoksilla ja syödään ja ollaan normaali perhe. Tosin varjona päällämme vyöryy miehen alituinen nukahtelu ja väsymys; hän menee lääkäriin ja joutuu verikokeisiin ja ultraan. (Kaikki sillä rintamalla erittäin hyvin, tosin!)

Sitten taas räjähtää.  Maanantaina 24.6 mies lähtee ultraa. Kahden aikaa sappikohtaus iskee minut kylppärin lattialle, eikä lopu. Ei auta Litalgin; ei auta mikään. Tiistaiksi helpottaa, kun vatsa on tyhjä, tosin omituinen tunne leijuu ilmassa koko ajan, mummu tulee kylään hoitamaan tyttöä ja päästään isyydentunnustamiseen. Koko senkin matkan meikäläinen on huonovointinen ja särkyinen. Homma saadaan kuitenkin hoidettua ja vauvalla on nyt kaksi vanhempaa virallisesti, tullaan kotiin ja ilta sujuu lievien kipujen kanssa naureskellen.

Ankkojankin ketuttaa!

Keskiviikkona 26.6 toinen kipupommi putoaa ja putoaa lujaa. Sappikohtaus tulee voimakkaana ja iskee jalat alta tunneiksi, tällä kertaa se ei laannu. Ambulanssilla lähdetään äidin kanssa sairaalaan kello 13. Sairaalassa en saa heti apua, koska helleaalto on kaatanut ketoon vanhuksia kuin viljaa. Seison sängyn vieressä kaksinkerroin ja itken, koska kipu ei laannu edes hetkeksi. Viimein laitetaan tippa ja saan litalginia suonen sisäisesti; ei auta. Ei auta toinenkaan kipulääke. Kirurgi tulee vihdoin arvioimaan monen tunnin päästä ja sanoo, että leikkausjonoon vaan; sappi on nyt saatava ulos. Sama lääkäri järjestää paikan 2b osastolta, että pikkuinen, vasta 3 viikon ikäinen tyttö saa tulla äidin luo sairaalaan. Ennen osastolle siirtoa saan suoraan suoneen Oxanest lääkettä, morfiinin vastinetta. Sillä kipu viimein lähtee alta minuutin, päästä heittää ja olo on mahtava seuraavat 2 tuntia. Vauva tulee osastolle ja hormonit tekevät osansa, on hyvä olla. Yöllä tiputetaan kokoajan nestettä, sekä kipulääkettä. Kieltäydyn ottamasta Litalginia suun kautta, sillä tiedän ettei se auta. Saan nukutuksi, kunhan en syö.

Aamulla kuitenki, ties mistä syystä, osasto raportoi kirralle, että kivut ovat menneet ohi ja pärjännyt yön yhdellä panadolilla, vaikka tuon Oxanestin haihduttua sain panadolia, litalginia piikkinä ja suoneen tiputettuna panadolin vastinetta mutta vahvempaa. Aamun kätilöksi sattuu se sama empatiaan kykenemätön kätilö kuin se paskaa läppää heittänyt, joka oli kanssani tyttären sydänultrassa. Siinä vaiheessa paloi käämi, kun lääkäri tuli kertomaan, että syö ja lähde kotiin. Kätilö toteaa lääkärin vanavedessä, että näin ne sappijutut hoidetaan, et sinä ole mikään erikoistapaus. Se oli raivoitkua mitä silloin itkin. Tiesin, että jos syön, kipu palaa ja niinhän se palasi. Uusi sappikohtaus ja tämä kätilö vain tuijottaa hoo moilasena ja sanoo, että antaa litalginia, katsotaan eteenpäin ja sitten hän EHKÄ ilmoittaa lääkärille, että särkee.

Lauralta paloi siinä kohtaa kaikki proput, en muista koska viimeksi olisin ollut niin raivon vallassa. Haukuin pystyyn sen epäinhimillisen ihmisen, mainitsin senkin kuinka hän viljeli paskaa vitsiä silloin kun vauvallani todettiin sydänvika ja itse olin hädässä. Sanoin, että miten kehtaa sanoa potilaalle, että et sinä ole mikään erikoistapaus kun toinen makaa kivuissa sängyssä? En tietenkään ole mikään erikoistapaus, mutta ottaen huomioon että teiltä on mennyt väärää tietoa, tämä on aika naurettava tilanne. Muija vain tuijotti suu auki ja sitten rupesi puolustelemaan itseään; ei hän ole lukenut sinun papereitasi, ei hän tiennyt että sinulla on ollut 3 sappikohtausta ja olet tullut ambulanssilla useampaan otteeseen sairaalaan. Itse sairaanhoitoa opiskelleena kyllä hoitajan pitäisi olla se joka puolustaa sinun toiveitasi ja parastasi lääkärille ja ottaa ne huudotkin, jos toinen on todella kipeä ja tarvitsee päästää höyryjä. Mutta ei tämä muija. Hän kertoi lääkärille, että ei he osaa hoitaa sappivaivaisia (siis laittaa kipulääkettä, mitäs ne tekee keisarinleikatuille, kysyi lääkäri) ja että vauva kotiin vaan. Hänen takiaan minut sitten heitettiin ulos 2b:ltä; vauva kotiin ja minä gastrolle, kerrokseen 9.

Jaksoin sentään poseerata
ihan tätä blogia varten!

Oli torstai. Minut olisi jo leikattu ilman tätä väärää infoa, jonka 2b lähetti kirralle. Meinasivat ensin sijoittaa minut kahden miehen väliin, mutta minä istuin rullatuolissa itkien ja maitoa piti pumpata; ei siitä tulisi yhtään mitään, että joutuisin kahden miehen väliin. Onneksi äiti oli mukana puolustamassa, sillä itse itkin vain vuolaasti sitä, että vauvan täytyi mennä kotiin. Hoitaja joka otti vastaan oli aivan eri maata kuin 2b:n kätilöt. Järjesti minut omaan huoneeseen, jutteli ja kyseli, oli täysin kartalla tilanteestani; ja tämä sama päti jokaiseen hoitajaan joka minua siitä eteenpäin hoisi, kaikki tiesivät mikä tilanne oli ja tekivät kaikkensa, että minulla oli hyvä olla.

Perjantai aamuna tehtiin magneettikuvaus; sappitiehyeissäkin on kiviä. Ne pitää poistaa ennenkuin edes ajatellaan leikkausta. Perjantaina jouduin nielemään letkua ja siitä nousivat niin kovat kivut taas, ettei hyvää päivää. Osaston ainoa vähän pölhömpi sairaanhoitaja pisti minuun Oxanestiä yöllä ainakin 4 kertaa ja kramppasin siitä vielä pahempaan tilaan. Lauantaina haima ilmoitti olevansa tulehtunut, tai ainakin lievästi ärsyyntynyt. Leikkaus lykkääntyisi ainakin alkuviikkoon, mahdollisesti vasta torstaille.

Pikkuinen sairaalassa äitiä katsomassa.

Mutta osaston ylilääkäri oli myös aivan erityisen inhimillinen ja empaattinen; osasto järjesti niin, että minä sain miehen ja vauvan viereeni sairaalaan, jossa he saivat viettää seuraavat kolme yötä!! Ilman sitä, minä en olisi niinkään järjissäni kuin olen nyt. Olin kipeä, mutta sain olla vauvani kanssa. Maanantaina ilmoitettiin, että leikkaus tapahtuu ja että olen nyt jonossa. Sairaanhoitajat sanoivat, etteivät voi enää luvata, että vauva ja mies saavat olla, mutta että tekevät kaikkensa, että saavat.

Tiistai aamuna kello 7:30 minut kärrättiin leikkaussaliin ja vauva ja mies lähtivät kotiin. Nukutuslääkäri oli aivan mahtava, samoin koko leikkaushenkilökunta. Heräsin n. klo 10 niin koviin kipuihin että ei hyvänen aika. Minuun oli taas pumpattu Oxanestiä ja ne kivut sitten laantuivatkin vasta n. klo 18, kun olin ensin nukkunut koko päivän. Äiti, mies ja vauva tulivat katsomaan ja sitten minä nukuin koko yön, pitkästä pitkästä aikaa. Yöllä sain huonekavereiksi naisen ja miehen, mutta siinä kohtaa se ei enää haitannut. Aamulla olin täysin kivuton lukuunottamatta tietysti leikkaushaavojen lievää aristamista; olisihan se nyt ihme jos ei sattuisi, kun sinuun on viillelty haavoja (tosin tähystysleikkaus, eli ei kovin paha).

Yhdeksältä aamulla lääkärit tulivat kierrolle ja ylilääkäri huhuili vauvan perään, sanoin, että minun piti saada nukkua leikkauksen jälkeen, mutta hän vaikutti lievästi pettyneeltä, hih. Kirurgi kertoi että sappirakossa oli kymmenittäin haulin kokoisia sappikiviä. Ei siis ihme, että sattui. Lääkäri mietti, pääsenkö kotiin vai vastako seuraavana päivänä. Vetosin vauvaan ja huonekavereihin ja hän lupasi, että jos maksa-arvot tulevat alas, saan lähteä. Ja niin minä sitten sain. 13:00 istuin taksissa.

Vihdoin kotona; toivottavasti
nyt pysyvästi!

Nyt tästä leikkauksesta on kaksi viikkoa; tikit ovat sulaneet pois ja haavat parantuneet. Vauvalla oli viime perjantaina sydämen ultra, jossa saimme tietää, että aukot eivät ole pienentyneet, mutta niiden läpivirtaus ei ole myöskään suurentunut, joten tällä hetkellä kaikki on hyvin, tosin seurataan tiheästi; seuraavan kerran syyskuussa.

Kävimme mökkeilemässä viikonloppuna ja ukko palasi kouluun eilen; arki alkaa vihdoin nyt. Kesä alkaa viiletä, meidän 28 asteen pätsi on nyt enää vain 25-26C. Huomenna kummitäti Elina tulee hoitamaan vauvaa, kun minä lähden hammaslääkäriin; pliis ei! Mutta mentävä on. Perjantaina on taas neuvola. 

Katselemme myös Stargate SG-1 ! Kausi 4 menossa, ou yeah! 

<3

Mutta tämä postaus kaikkine kuvineen on jo ihan mahdottoman pitkä, joten lopettelen tähän. Oli vain pakko purkaa tämäkin ja nyt voin taas alkaa kirjoittelemaan toivottavasti iloisista asioista; kyllä minun kesäkuuhuni mahtui niin paljon kyyneliä, että...

Mutta käärmeen vuosi koettelee lohikäärmeen hyväntahtoisuutta; jep!

Meidän pieni on muuten Vesi Käärme! ;) 

Jos luit tämän romaanin, jätä vaikka viestiä hei! :D

Joo! Over and out!

-Laura