Uusi ilme!

Pilviä Kaukajärvellä

Virittelimpä Blogin ulkomuodon uuteen uskoon; kyllä siinä sitten menikin aikaa, kun yritin sovittaa kuvat oikeisiin pikselimääriin. Joo, olisi sen varmasti voinut jostain helpomminkin ottaa selville, kuin muuttamalla yhden kuvan korkeutta ja leveyttä seitsemäntoista kertaa, mutta tehty mikä tehty!

Uusi ilme miellyttää ainakin minua; ei näytä niin sekavalta. Ehkä kun jaksan, viitsin ja kerkiän, hienosäädän vielä enemmän (varsinkin kuvien kanssa), mutta juuri nyt selkä on juntturassa ja mielikin vähän väsynyt. Olen meinaan tapellut pikkuneidin kanssa syömisestä ja nukkumisesta viimeisen tunnin.

On ollut mukavat muutama päivä. Keskiviikkona kävin yksinäni labrassa. Lähdin kello 6:25 ja palasin 7:35. Sinä aikana ei ollut kaivattu äitiä, vaikka äidillä olikin kovat tunnontuskat kun bussi lähti pysäkiltä poispäin kotoa. Labralla sain papparaisten vihat päälleni; nuorena ihmisenä kun röyhkeästi etuilin heitä. Laboratorio siis aukesi kello 7 aamulla ja olin paikalla 6:50. Siellähän oli sitten jo 7 mummua ja pappaa jonossa, keskenään olivat sopineet järjestyksen ja lisäilivät siihen paikalle vielä saapuvia kavereitaan. Mietin olisiko pitänyt ottaa vaunut mukaan, josko olisin sitten päässyt jonoon? No, ovien avauduttua en jäänyt odottelemaan koska vuoroani ja yksi papparainen sitten tarttui olkapäähän ja käski odottaa. Tokaisin vain, että kotona odottaa pieni vauva. Toinen pappa takaansa sitten tokaisi että no, eihän meillä ole kiire. Sain sitten numeron 3 ja pääsin kotiin syöttämään vauvan. Tunnontuskat siitäkin, että etuilin!

Vähän on kylmää,
ennenkuin lämpenee!

Eilen torstaina kävin neidin kanssa hakemassa isin koulusta ja illalla käytiin uimassa. Siinä olikin sitten arpeettia kyllikseen, meillä oli illalla kova huuto, kun ei oikeen päivällä kaikkien virikkeiden keskellä nukuta.
Talviturkin heittäminen tuntui ensin aika ylitsepääsemättömältä, vesi tuntui ensin niin kylmältä, mutta kun päätin vain sukeltaa, en olisi malttanut tulla lainkaan rannalle. Valitettavasti vauva heräsi ja meikäläinen ei päässyt ylittämään järveä!

Eilen oli 19C!

Tänäänkin päätin, että uimaan on päästävä ja raahasin Robbin mukanani järvelle. Ah. Ei ole mitään niin ihanaa kuin Kaukajärven kirkas vesi ja järveä ympäröivät puut. Kun järvi on vielä monta kertaa pienempi kuin Näsi taikka Pyynikki, niin avot, kyllä kelpaa lillua (vaikka näinkin NÄIN ison kalan rantavedessä, olikohan se se hauki, jonka Elina on lähettänyt perääni, syömään varpaani, todistaakseen puheensa ;). Rannalta saisi vuokrattua myös soutuveneen ja sunnuntaina olisi Kaukajärven yli uinti!

Kaukajärven yliuinti!

 HALUAN NIIN PALJON OSALLISTUA! Mutta jätämme sen kunnialla ensi vuoteen, sillä a) äidin kunto on aika huono ja b) en usko että tyttö olisi ihan onnessaan siitä, että äiti katoaa 1,5km uintilenkille yli Kaukajärven. Jos olisin tiennyt asiasta aikaisemmin, olisin varmaan järjestänyt asiat niin, että olisin päässyt uiskentelemaan.

Kaukajärveltä saa myös
Cornetto pehmistä! NAM!

Löysimme myös ihanan reitin joka kulkee tuonne rannalle. Siellähän se on aina ollut, mutta itse olen kulkenut pitkin tylsää autotietä, rantareitti puiden siimeksessä; siinä on sitä jotain! Robb sai myös Cornetto jäätelöä, jota ei tiennyt edes Suomesta löytyvän. Oli kuulemma sen arvoista lähteä uintiretkelle meikäläisen kanssa. Eilen kun ei llut käteistä mukana.

Rantaväkeä

Kaikenkaikkiaan on ollut tosi kiva loppuviikko, siitä huolimatta, että meillä on nyt kiljuttu tuntikausia taukoamatta, joka ilta sitten tiistain. Hirveän sydäntäsärkevää, mutta sitä tulee jonain päivänä myös kaipaamaan näitä vauva-aikoja kaikkine itkuineen.

Tyttö sillalla rantareitillä.

Toivotaan nyt, että Rotateqin vaikutukset pikkuhiljaa loppuvat ja tytteli oppii, että päiväunia on nukuttava. Tämänkin kirjoituksen kuva on harvinainen sekunti, jolloin silmänsä ummisti .;)

Nyt minä menen syömään vähän herkullista leipää ja kinuskivanukkaan ja sitten suuntaan itsekin nukkumaan toivoen, että tyttö nukkuu yönsä kuitenkin hyvin!

Over and Out!

- F

This is my kingdom.

Arki, ah, ihana vetelä, sumuinen, pimeä arki. Eikun häh! 

Kävin hammaslääkärissä viime torstaina. Lääkäri iski 3 puudutuspiikkiä alaleukaan ja sitten olinkin seuraavat 6 tuntia kera täysin tunnottoman suun, kieltä myöden ja vielä sunnuntaina pistoskohdat oli niin kipeät, että suuta ei saanut kunnolla auki. Mutta hyvää jälkeä teki kuitenkin; nyt meikäläisen koko takahammas arsenaali on paikattu ja enää kaksi reikää jäljellä! Jes! Öö, siitä ei vissiin pidä olla ylpeä.

Perjantaina käytiin neuvolassa. Pikku prinsessanakki on kasvanut 270g viikossa, eli painaa nyt jo huimat 3870g. Pituutta ei ollut tullut syntymästä kuin alle 4cm, mikä oli ilmeisesti lääkärin mielestä huolestuttavaa, tosin terveydenhoitaja käski olla murehtimatta, tyttö saattaa sitten yhtäkkiä pyrähdellä pituutta enemmän. Enkä huolissani muuten ollutkaan, onkai se ilmiselvää jos syntyy 46cm pitkänä, ettei ole 6 viikkoisena 56cm... Tai kyllä niitäkin vissiin on, jotka tuon ottaa heti kiinni, mutta meidän tylleröllä maito näyttää menevän poskiin ja reisiin; vaippakoko melkein jo 3, kun ei mene reisien ympäriltä kakkoset enää puristamatta.

Samalla neuvolavisiitillä tyttö sai myös ensimmäisen rokotteensa: suun kautta otettavan Rotateq:in. Nyt meillä on sitten ollut 4 päivää erittäin kovia ilmavaivoja, todella paljon pulauttelua, kaksi päivää oli lievästi lämpö koholla ja väsyttänyt on normaalia enemmän. Tytteli on kuitenkin ihan tyytyväinen ja iloinen suurimman osan päivästä.

Suihkussa nakkimakkaramme voisi viettää vaikka koko päivän; hänkun on naturaalisti nudisti! Kylmät ilmat vain yllättivät ja nyt pitää olla aina vaatteet päällä; sisälläkin! Tosin itse toivon, ettei mitään helleaaltoja enää tule; syksy vaan kiitos! Tosin rahanmenoa ei voi estää, on hankittava vaatteita. Voih. 

Tein eilen koko iltapäivän tytön salliessa budjettilaskentaa 2013 vuoden tuloista ja menoista ja voin sanoa, että ei hyvältä näytä; ollaan toki ihmeellisesti plussan puolella, kiitos opintolainan ja rakkaiden vanhempieni, jotka ovat autelleet pitkin vuotta, mutta paremmin voisi varmasti olla! Jos oikein olisimme vyötä kiristäneet, voisimme olla laskelmieni mukaan helposti rikkaampia! Mutta todellisuus on, että kun on rahaa pankkitilillä, sitä myös kuluu helpommin; kauppareissulla tarttuu helposti mukaan se turha kinkkupaketti tai välipalarahka ja yllättävän helposti uskottelee itselleen, että "turhuuksien" ostaminen on ihan OK. (kuten viime viikolla ostamani SodaStream; onhan se kätevä, säästäähän se pulloja, mutta onko se välttämätön?) Tämä kuluttajajuhla kotisohvallani on sangen valitettavaa, sillä vielä tammikuun puolivälissä oli ihme, jos kaupasta sai jauhelihapaketin kerran viikossa. Köyhyys unohtuu silti aika helposti ja varsinkin nettikaupat ovat minun turmioni! Toisaalta meitä on kaksi ja pikkuihminen, joten mielestäni ei kuitenkaan ole ihan kohtuutonta, että kuukaudessa meiltä kuluu rahaa noin yhden kokopäiväduunarin palkan verran. Onhan meidän vuokrakin jo yksistään 718€ + vesi 18€/pää ja maaliskuun jälkeen on hankittu paljon; sänky, vaunut, hoitopöydät sun muut pienet asiat, kuten kuumemittari. Pienistä virroista syntyy äkkiä suuri joki. Sitäpaitsi, jos ihan rehellisiä ollaan, ei se opiskelijabudjetilla eläminen ole mitään elämistä vaan ikuista stressiä siitä, mistä ensikuun vuokra revitään. Yök sille ja ei kiitos. 

Kuitenkin raha-ahneena ihmisenä ja tulevien tulo/meno muutosten siivettämänä mieleni tekisi ruveta kauppaamaan ylimääräisiä tavaroita; vaatteita, elokuvia, tilpehööriä... ööö... rikkinäinen imuri, anyone? Mutta jotenkin en vain löydä sitä ideaa siitä vaivasta, jonka myynnin eteen näkee ja sitten palkkioksi saa ehkä sen 2€ jostain, josta aikoinaan on pullittanut helposti kymmenkertaisesti. Täytyy katsella kuitenkin, jos vaikka liittyisi huuto.netin tai tori.fin käyttäjäkuntaan muutenkin kuin vain ostajana, nyt kun istun kotona suurimman osan ajasta, eihän sen luulisi olevan vaikeaa. 

Sen olen kuitenkin päättänyt, että elokuun ajan seuraan meidän menoja ja tuloja sentin tarkkuudella. On muutenkin ihan mielenkiintoista nähdä, paljonko oikeasti ruokakaupassa menee ruokaan ja paljonko päivittäiseen hygieniaan sun muuhun. Tiedän myös itsestäni, että kun seuraan omaa rahankäyttöä, kiinitän siihen myös enemmän (lue liikaa) huomiota sillä seurauksella, että turhuudet saattavatkin jäädä kaupan hyllyyn. Kun syyskuussa sitten koittaa se, että miehen tulot kutistuvat vähintään puolella (hän kun aloittaa opinnot TAMK:issa) ja meidän pitäisi hankkia auto/vakuutus ja autopaikka + Kela tulee ja perii takaisin liikaa maksamansa tuet ja meikäläisen äitiyspäiväraha muuttuu vanhempainpäivärahaksi (eli pienenee), toivottavasti emme ole ihan liian kissanpissassa taloutemme kanssa! 

Meillä kävi myös tänään vieraita. Kiitos hyvästä kakkusesta, Marika! :)
Huomenna mennään käymään labrassa; tällä kertaa piikitetään äitiä ja perjantaina on äidin jälkitarkastus! Hurraa!! ;)

- F

Pitkän pitkä massiivi päivitys viimeisen kuukauden ja puolen tapahtumista... jou!

Tämä merkintä on pitkä, joten varoituksen sana! Se kertoo tapahtumista jotka alkoivat toukokuussa ja loppuvat nykyhetkeen... On siinä jotain juttua 2012 tapahtumistakin! NIIN! Paljon voisi vielä lisätä, mutta kyllä tämä nyt saa riittää tältä erää! Sinua on kuitenkin varoitettu postauksen epäinhimillisestä pituudesta! ;)

Minulle sattui ja tapahtui vuonna 2012. Siihen asti oli ollut muutama vuosi hiljaiseloa ja tuntunut, ettei elämä mene mihinkään. No, sitten sain töitä. Olin tammi-heinäkuun kokoaikaisissa töissä ja sitten pääsin opiskelemaan TAMK:iin. Kolmannen asteen koulutus oli jotain, jonka haaveilun olin jo lopettanut ajat sitten. Sairaanhoitajaksi vielä, en uskonut rahkeiden riittävän. Heinäkuussa sain vihdoin myös mieheni luokseni Suomeen, hän kun on englantilainen ja asunut siihen asti Englannissa. Kaikki oli vihdoin menossa oikeaan suuntaan ja elämä soljui painollaan, lokakuussa huomasin olevani raskaana. Vauva? Nytkö? Mutta miten koulu ja muu... asia oli aluksi täysi shokki ja ennenkuin siitä shokista oltiin päästy yli, jäätiin kiinni sikiöseulonnoissa ja eteen tuli kysymys; haluammeko lapsivesitutkimuksen. Päädyttiin se tekemään erinäisten pelotteluiden jälkeen. Tulos oli normaali; meille syntyisi juhannuksena pieni tyttö! Siinä kohtaa hetken kaikki oli ihanaa ja maagista.

Äidin kanssa Kaukajärvellä
30.5!

Anqoi! :D

Mutta alusta asti raskaus teki tepposensa; olin todella  väsynyt ja lihoin kuin mammutti. Tammikuussa aloin sairastella ja raskauden aikana söin useamman antibioottikuurin. Loppuraskaudesta nenä meni tukkoon kokoaikaisesti ja minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Painoin kuitenkin loppuun asti koulua, murehdin opintopisteistä ja kokeista, sekä tulevaisuudesta; opinnoista vauvan jälkeen. 28.5 olin vielä suorittamassa uusintakoetta lääkelaskuista. 31.5.2013, aamuyöllä sain, nyt jälkikäteen varmuudella vahvistetun sappikohtauksen. Sellaista kipua en ole tuntenut koskaan, se oli jotain kamalaa ja repivää; halusin vain, että joku iskisi nuijanukutuksen. Oksensin, itkin ja huusin ja lopulta en saanut henkeä; 2:30 mieheni soitti ambulanssin. Huusin suoraa huutoa olohuoneen lattialla. Suoraan sanottuna pelotti. Luulin ensin, että synnytän, mutta pikkuhiljaa kivun voimistuessa valkeni, että kyseessä oli jotain aivan muuta. Ambluanssiin lähdin vain lakanaan kietoutuneena, sattui niin paljon, etten saanut kunnolla puhuttua saatikka puettua.

Ambluanssissa jouduin tiputukseen ja verenpaineet huiteli 140/100. Ahdisti, pelotti ja ajantaju katosi ihan täysin. Äitiyspolille päästyäni pääsin käyrille ja lääkärille. Ultrattiin ja vauvalla kaikki näytti olevan hyvin; itselläni ei niinkään. Maksa-arvot huitelivat taivaissa ja tulehdusarvo oli 29. Jouduin osastolle ja seurantaan. Kankkuun sain Litalgin-piikin, jonka pistokohta särkee vieläkin, mutta kipu onneksi laantui vihdoin.

Mummu ja Ukki toi kengän
syntymän jälkeen.

Viikonlopun yli makasin osastolla 4B, ikkunapaikalla huoneessa 11. Kuuntelin kun toiset äidit lähtivät synnyttämään; kuinka vastasyntyneet itkivät. Olin vain. Minusta tuntui että olin terve, mutta arvot olivat vain korkealla. Maanantaina ultrattiin taas. Vauva voi edelleen hyvin. Odoteltiin edelleen sappiarvoja, mutta pääsin kotiin. Olin onnellinen; pääsin kotiin, sain nukkua mieheni vieressä, pääsin vihdoin viettämään äitiyslomaa, rentoutumaan ennen vauvaa; kaikki oli hyvin.

Tiistaiaamuna päätin leipoa leipää. Hyvänhajuinen taikina kohosi keittiön pöydällä (ja jäi siihen) kun soittivat sairaalasta klo 11: tule takaisin osastolle, sappiarvot ovat 49 (viitearvo 1-6). Itkin ja huusin ja tuntui että koko elämä romahtaa ympäriltä. Klo 15 oltiin päivystyksessä ja klo 18 jouduin takaisin osastolle, lääkäri vielä lupaili, että pääsisin varmasti seuraavana päivänä kotiin. Huoneeseen 8, paikalle 1. Itkin. Ahdisti. Kaikki oli väärin.

Keskiviikkona en nähnyt edes lääkäriä, kätilö tuli ilmoittamaan, että synnytys käynnistettäisiin. Mitä? Viikkoja 37+5, vauvan painoarvio 2750g. En nähnyt lääkäriä ennen käynnistystä; käynnistyksen jälkeen sain kuulla, että sappiarvot olivat laskeneet viitearvoihin; olivat nyt 2. Miksi siis käynnistettiin? Vauvalla oli ollut koko ajan kaikki hyvin, käyrät olivat loistavat. Miksi siis käynnistys? Eikö olisi voinut odottaa edes siihen viikkoon 38, kerta kaikki minun arvoni olivat normalisoituneet viitaten sappikohtaukseen, eikä raskaus hepatoosiin? Ja miten se painoarvio saattoi olla 2750g, kun se vain 3 päivää ennen oli ollut 2430g?

HEI MAAILMA!

Pienen pikkuinen jalka!

Käynnistys tapahtui siis keskiviikkona. Torstaina klo 18 aikaan alkoi supistukset. Seitsemältä istuttiin parvekkeella mieheni kanssa ja katseltiin ukkosta, naurettiin ja halailtiin. Kaikki oli utopistisessa sumun peitossa, meidän vauva tulee nyt. Kahdeksan aikaa supistukset olivat ihan hirveän kipeitä, olin käynyt suihkussa ja se ei ollut auttanut; sain kankkuun piikin, joka helpotti n. 1,5 tunniksi. Kymmeneltä miehen olisi pitänyt lähteä kotiin, mutta sovittiin huonekaverin kanssa että saisi jäädä; onneksi, sillä vähän yli kymmenen supistukset yltyivät ihan sietämättömiksi ja olinkin auennut kahdessa tunnissa melkein kokonaan, siitä lähdettiin vauhdilla synnytyssaliin. Älä vaan missään nimessä ponnista, sanoi kätilö, mutta kyllä teki niin mieli, että. N. klo 23:00 saavuttiin synnytyssaliin; tosin siinä kohtaa kaikki kivunlievitykset sai unohtaa ja meikäläinen huusi suoraa huutoa jo käytävällä. Hoipertelin sitten synnytyssalin pöydälle ja kätilö sanoi että vauva tulee nyt, että ponnista kun ponnistuttaa. 4 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen meillä oli sylissämme ihana, pienen pieni 46cm pitkä ja 2350g painava tyttövauva. Kaunis. Täydellinen. Minä huokaisin helpotuksesta; sattuihan se mutta ei sitä enää ajattele kun se käärö on siinä. En ainakaan minä ajatellut. Kipusin yhdeksännelle pilvelle ja vietin siellä kaksi päivää kera kauniin pienen tyttäremme. Mies kävi kylässä, kaikki oli ihanaa; uutta ja pelottavaa, mutta ihanaa.

Vähän ennen tuota sydän-
uutisen kuulemista.

Sunnuntaina piti päästä kotiin, mutta lääkäri antoi odotuttaa itseään; ei tullut osastolle vasta kuin iltapäivällä, myöhässä. Mentiin tarkistukseen rauhallisin mielin, halailin tyttöä odotusaulassa ja odotin onnellisena kotiinpääsyä. Paino ei ollut laskenut, päinvastoin, kaikki oli hyvin; tyttö söi ja nukkui ja kakkasi. Hyvin. Tarkistuksen lopussa lääkäri kuunteli tytön sydäntä omituisen kauan ja totesi sitten kuulevansa sivuäänen. Maailma romahti ympäriltä. Ei päästä kotiin, sivuääni, vauva on rikki. Pidätin kyyneleet sisälläni. Lääkäri vakuutteli, että kai se menee pois itsellään huomiseksi, sulkeutuu Ductus, ei hätää. Minä nyökkäsin, otin vauvan kainaloon ja katosin takaisin huoneeseen 9, osastolla 2B. Itkin. Itkin. Sumua. Voiko tähän kiintyä nyt? Jos se on rikki? Sairas? Minun vauva on sairas? Voiko sitä rakastaa? Hoitaa? Jos se otetaan minulta jonkun korkeamman tahon puolesta pois? Miksi? Se tunne oli jotain niin repivää ja rajua. Se muutti minuakin, vaikken olisi ikinä uskonut. Olin vihainen ja katkera ja aivan täysin maahan lyöty sillä hetkellä.

Seuraavana aamuna kätilö tulee huoneeseen ja kiljahtaa riemusta; hän kuulee sivuäänen! Minä olen hetken hiukan ymmälläni; siis et kuule? Kun olet iloinen, sehän tarkoittaa automaattisesti että vauvalla on kaikki hyvin? Ductus on sulkeutunut ja pääsemme kotiin? Se kahden sekunnin onni katoaa samantien; kätilö on vain täysin alalle sopimaton kusipää, joka on iloinen että kuulee jotain mitä ei ole ennen kuullut. Kohta uusi lääkärin vastaanotto; sivuääni kuuluu... ultrataan. Päästiin onneksi jo maanantaina ultraan, jossa nähtiin kammioiden ja eteisten väliset aukot. Sydänvika sanoo lääkäri. Synnynnäinen sydänvika. Kätilö ei anna minun kapaloida omaa lastani, eikä antaa maitoa vaan; hän kirjaimellisesti repii tytön luotani, joten istun siinä ja kuuntelen lääkäriä hetken. Koko matkan ultrasta osastolle kätilö heittää paskaa vitsiä; tekee mieli lyödä, mutten edes sano mitään. Onneksi vuoro vaihtuu ja seuraanvan vuoron ihana kätilö tulee päästämään meidät kotiin. Päästään kotiin; vauva ei ole perjaatteessa terve, mutta päästään kotiin.

<3

Seuraavien hetkien ja päivien aikana päässäni huusi ympärivuorokautinen nauha: Minun vauvalla on synnynnäinen sydänvika. Sydänvika. Aukko sydämessä. Hengitä syvään. Sydänvikasydänvikasydänvika.

Arkea ;)

Kaksi viikkoa ollaan kotona ja opetellaan arkea; ensimmäinen viikko menee baby bluesien halvaannuttamana itkien, panikoiden ja murehtien. Sitten alkaa helpottaa. Päästään rytmiin; ei ihan oikeanlaiseen yö/päivä rytmiin, mutta rytmiin kuitenkin. Elämä lipuu taas painollaan, käydään ostoksilla ja syödään ja ollaan normaali perhe. Tosin varjona päällämme vyöryy miehen alituinen nukahtelu ja väsymys; hän menee lääkäriin ja joutuu verikokeisiin ja ultraan. (Kaikki sillä rintamalla erittäin hyvin, tosin!)

Sitten taas räjähtää.  Maanantaina 24.6 mies lähtee ultraa. Kahden aikaa sappikohtaus iskee minut kylppärin lattialle, eikä lopu. Ei auta Litalgin; ei auta mikään. Tiistaiksi helpottaa, kun vatsa on tyhjä, tosin omituinen tunne leijuu ilmassa koko ajan, mummu tulee kylään hoitamaan tyttöä ja päästään isyydentunnustamiseen. Koko senkin matkan meikäläinen on huonovointinen ja särkyinen. Homma saadaan kuitenkin hoidettua ja vauvalla on nyt kaksi vanhempaa virallisesti, tullaan kotiin ja ilta sujuu lievien kipujen kanssa naureskellen.

Ankkojankin ketuttaa!

Keskiviikkona 26.6 toinen kipupommi putoaa ja putoaa lujaa. Sappikohtaus tulee voimakkaana ja iskee jalat alta tunneiksi, tällä kertaa se ei laannu. Ambulanssilla lähdetään äidin kanssa sairaalaan kello 13. Sairaalassa en saa heti apua, koska helleaalto on kaatanut ketoon vanhuksia kuin viljaa. Seison sängyn vieressä kaksinkerroin ja itken, koska kipu ei laannu edes hetkeksi. Viimein laitetaan tippa ja saan litalginia suonen sisäisesti; ei auta. Ei auta toinenkaan kipulääke. Kirurgi tulee vihdoin arvioimaan monen tunnin päästä ja sanoo, että leikkausjonoon vaan; sappi on nyt saatava ulos. Sama lääkäri järjestää paikan 2b osastolta, että pikkuinen, vasta 3 viikon ikäinen tyttö saa tulla äidin luo sairaalaan. Ennen osastolle siirtoa saan suoraan suoneen Oxanest lääkettä, morfiinin vastinetta. Sillä kipu viimein lähtee alta minuutin, päästä heittää ja olo on mahtava seuraavat 2 tuntia. Vauva tulee osastolle ja hormonit tekevät osansa, on hyvä olla. Yöllä tiputetaan kokoajan nestettä, sekä kipulääkettä. Kieltäydyn ottamasta Litalginia suun kautta, sillä tiedän ettei se auta. Saan nukutuksi, kunhan en syö.

Aamulla kuitenki, ties mistä syystä, osasto raportoi kirralle, että kivut ovat menneet ohi ja pärjännyt yön yhdellä panadolilla, vaikka tuon Oxanestin haihduttua sain panadolia, litalginia piikkinä ja suoneen tiputettuna panadolin vastinetta mutta vahvempaa. Aamun kätilöksi sattuu se sama empatiaan kykenemätön kätilö kuin se paskaa läppää heittänyt, joka oli kanssani tyttären sydänultrassa. Siinä vaiheessa paloi käämi, kun lääkäri tuli kertomaan, että syö ja lähde kotiin. Kätilö toteaa lääkärin vanavedessä, että näin ne sappijutut hoidetaan, et sinä ole mikään erikoistapaus. Se oli raivoitkua mitä silloin itkin. Tiesin, että jos syön, kipu palaa ja niinhän se palasi. Uusi sappikohtaus ja tämä kätilö vain tuijottaa hoo moilasena ja sanoo, että antaa litalginia, katsotaan eteenpäin ja sitten hän EHKÄ ilmoittaa lääkärille, että särkee.

Lauralta paloi siinä kohtaa kaikki proput, en muista koska viimeksi olisin ollut niin raivon vallassa. Haukuin pystyyn sen epäinhimillisen ihmisen, mainitsin senkin kuinka hän viljeli paskaa vitsiä silloin kun vauvallani todettiin sydänvika ja itse olin hädässä. Sanoin, että miten kehtaa sanoa potilaalle, että et sinä ole mikään erikoistapaus kun toinen makaa kivuissa sängyssä? En tietenkään ole mikään erikoistapaus, mutta ottaen huomioon että teiltä on mennyt väärää tietoa, tämä on aika naurettava tilanne. Muija vain tuijotti suu auki ja sitten rupesi puolustelemaan itseään; ei hän ole lukenut sinun papereitasi, ei hän tiennyt että sinulla on ollut 3 sappikohtausta ja olet tullut ambulanssilla useampaan otteeseen sairaalaan. Itse sairaanhoitoa opiskelleena kyllä hoitajan pitäisi olla se joka puolustaa sinun toiveitasi ja parastasi lääkärille ja ottaa ne huudotkin, jos toinen on todella kipeä ja tarvitsee päästää höyryjä. Mutta ei tämä muija. Hän kertoi lääkärille, että ei he osaa hoitaa sappivaivaisia (siis laittaa kipulääkettä, mitäs ne tekee keisarinleikatuille, kysyi lääkäri) ja että vauva kotiin vaan. Hänen takiaan minut sitten heitettiin ulos 2b:ltä; vauva kotiin ja minä gastrolle, kerrokseen 9.

Jaksoin sentään poseerata
ihan tätä blogia varten!

Oli torstai. Minut olisi jo leikattu ilman tätä väärää infoa, jonka 2b lähetti kirralle. Meinasivat ensin sijoittaa minut kahden miehen väliin, mutta minä istuin rullatuolissa itkien ja maitoa piti pumpata; ei siitä tulisi yhtään mitään, että joutuisin kahden miehen väliin. Onneksi äiti oli mukana puolustamassa, sillä itse itkin vain vuolaasti sitä, että vauvan täytyi mennä kotiin. Hoitaja joka otti vastaan oli aivan eri maata kuin 2b:n kätilöt. Järjesti minut omaan huoneeseen, jutteli ja kyseli, oli täysin kartalla tilanteestani; ja tämä sama päti jokaiseen hoitajaan joka minua siitä eteenpäin hoisi, kaikki tiesivät mikä tilanne oli ja tekivät kaikkensa, että minulla oli hyvä olla.

Perjantai aamuna tehtiin magneettikuvaus; sappitiehyeissäkin on kiviä. Ne pitää poistaa ennenkuin edes ajatellaan leikkausta. Perjantaina jouduin nielemään letkua ja siitä nousivat niin kovat kivut taas, ettei hyvää päivää. Osaston ainoa vähän pölhömpi sairaanhoitaja pisti minuun Oxanestiä yöllä ainakin 4 kertaa ja kramppasin siitä vielä pahempaan tilaan. Lauantaina haima ilmoitti olevansa tulehtunut, tai ainakin lievästi ärsyyntynyt. Leikkaus lykkääntyisi ainakin alkuviikkoon, mahdollisesti vasta torstaille.

Pikkuinen sairaalassa äitiä katsomassa.

Mutta osaston ylilääkäri oli myös aivan erityisen inhimillinen ja empaattinen; osasto järjesti niin, että minä sain miehen ja vauvan viereeni sairaalaan, jossa he saivat viettää seuraavat kolme yötä!! Ilman sitä, minä en olisi niinkään järjissäni kuin olen nyt. Olin kipeä, mutta sain olla vauvani kanssa. Maanantaina ilmoitettiin, että leikkaus tapahtuu ja että olen nyt jonossa. Sairaanhoitajat sanoivat, etteivät voi enää luvata, että vauva ja mies saavat olla, mutta että tekevät kaikkensa, että saavat.

Tiistai aamuna kello 7:30 minut kärrättiin leikkaussaliin ja vauva ja mies lähtivät kotiin. Nukutuslääkäri oli aivan mahtava, samoin koko leikkaushenkilökunta. Heräsin n. klo 10 niin koviin kipuihin että ei hyvänen aika. Minuun oli taas pumpattu Oxanestiä ja ne kivut sitten laantuivatkin vasta n. klo 18, kun olin ensin nukkunut koko päivän. Äiti, mies ja vauva tulivat katsomaan ja sitten minä nukuin koko yön, pitkästä pitkästä aikaa. Yöllä sain huonekavereiksi naisen ja miehen, mutta siinä kohtaa se ei enää haitannut. Aamulla olin täysin kivuton lukuunottamatta tietysti leikkaushaavojen lievää aristamista; olisihan se nyt ihme jos ei sattuisi, kun sinuun on viillelty haavoja (tosin tähystysleikkaus, eli ei kovin paha).

Yhdeksältä aamulla lääkärit tulivat kierrolle ja ylilääkäri huhuili vauvan perään, sanoin, että minun piti saada nukkua leikkauksen jälkeen, mutta hän vaikutti lievästi pettyneeltä, hih. Kirurgi kertoi että sappirakossa oli kymmenittäin haulin kokoisia sappikiviä. Ei siis ihme, että sattui. Lääkäri mietti, pääsenkö kotiin vai vastako seuraavana päivänä. Vetosin vauvaan ja huonekavereihin ja hän lupasi, että jos maksa-arvot tulevat alas, saan lähteä. Ja niin minä sitten sain. 13:00 istuin taksissa.

Vihdoin kotona; toivottavasti
nyt pysyvästi!

Nyt tästä leikkauksesta on kaksi viikkoa; tikit ovat sulaneet pois ja haavat parantuneet. Vauvalla oli viime perjantaina sydämen ultra, jossa saimme tietää, että aukot eivät ole pienentyneet, mutta niiden läpivirtaus ei ole myöskään suurentunut, joten tällä hetkellä kaikki on hyvin, tosin seurataan tiheästi; seuraavan kerran syyskuussa.

Kävimme mökkeilemässä viikonloppuna ja ukko palasi kouluun eilen; arki alkaa vihdoin nyt. Kesä alkaa viiletä, meidän 28 asteen pätsi on nyt enää vain 25-26C. Huomenna kummitäti Elina tulee hoitamaan vauvaa, kun minä lähden hammaslääkäriin; pliis ei! Mutta mentävä on. Perjantaina on taas neuvola. 

Katselemme myös Stargate SG-1 ! Kausi 4 menossa, ou yeah! 

<3

Mutta tämä postaus kaikkine kuvineen on jo ihan mahdottoman pitkä, joten lopettelen tähän. Oli vain pakko purkaa tämäkin ja nyt voin taas alkaa kirjoittelemaan toivottavasti iloisista asioista; kyllä minun kesäkuuhuni mahtui niin paljon kyyneliä, että...

Mutta käärmeen vuosi koettelee lohikäärmeen hyväntahtoisuutta; jep!

Meidän pieni on muuten Vesi Käärme! ;) 

Jos luit tämän romaanin, jätä vaikka viestiä hei! :D

Joo! Over and out!

-Laura 

Hiljaiseloa...

On tässä ollut melkein kaksi kuukautta taas hiljaiseloa. Olen kyllä kirjoittanut pitkän pitkää blogitekstiä, joka kertoo koko puolentoista kuukauden tarinan, mutten sitä ole vielä tänne asti (eli valmiiksi) saanut. Kuvien kera sen vielä saatte, mutta toistaiseksi pitää vain odottaa.

Paljon on tapahtunut; minusta on tullut äiti (neiti tänään 1kk, 1vko & 1pv), on iloittu, itketty, sappirakkoni on viety, ollaan vaunuiltu ja mökkeilty ja vietetty isän lomaa.

Toistaiseksi kuitenkin aurinko hymyilee ja kaikki kokema voidaan ajatella vahvistavana; elämä etenee, maailma kulkee painollaan ja kaikkeen ei vaan voi vaikuttaa. Olen oppinut, että jotkin asiat vain tapahtuvat, eikä niitä kannata murehtia, ei sillä murehdin edelleen ihan yhtä paljon, ehkä jopa enemmän kuin ennen, nyt kun universumissa vaikuttaa oma pikku ihminen, mutta jotta täysjärkisyys säilyisi, pitää osata ottaa välillä rennosti.

Nyt kuitenkin sukellan unimaailmaan, sillä seuraava herätys on n. 4 tunnin kuluttua, kun prinsessa herää huutamaan ruokaa. Tässä kuva kutkuttelemaan kuvaputkianne, yritän saada tuon piiiiitkän postauksen vielä tässä kuussa tänne ;)

Neiti tätinsä hellehatun suojissa. :) 

- F