Heipådig!
Son mennyt melkeen kaksikin vuotta, että tänne mitään kirjoitin. Tuollaiset tukkaprojektit jäi kyllä aika nopsakkaan poies ja kortteja tuli läheteltyä 130 ennenkuin sekin into lopahti. Mutta paljon on tapahtunut kahdessa vuodessa!
Ekaksikin olin töissä... Ihan oikeasti. Siinä sivussa myös laihduttelin 40kiloa. Josset usko, tässä todiste!
Joo, kyllä se oikeasti tapahtui!
Anyhow, mitäs sitten... Läksin opiskelemaan! Joo, minä, sairaanhoitajaksi! Tärppäsi TAMKin enkunkieliseltä puolelta paikka ja ei puhettakaan, ettenkö lähtisi sille tielle. Itkin ja tärisin ilosta (vaikkakin näin jälkikäteen ehkä se olis voinut vähemmällä ilotulituksellakin toimia, kun miettii miten tyytyväinen tähän koulutusohjelmaan loppujenlopuksi on; vaikkakin siis kaikenkaikkieaan olen [kai] tyytyväinen.) ja sitten minusta tuli neljän ajelehtimisvuoden jälkeen haalarikansalainen. Kas tämmöinen, ihanaisissa haalareissa, vaikkakaan niitä ei ole sattuneista syistä paljon tullutkaan käytettyä! MUTKU NE ON NIIN IHANAN VÄRISET!
Okei, eli siis sain kilot kuriin ja pääsin opiskelemaan, siinäkö kaikki? No joo, ei ihan. Tota niin, mun vuosi 2012 oli todellinen yllätys... Se että se oli lohikäärmeen vuosi, saattoi vaikuttaa asiaan jotenkin, mutta kaikenkaikkiaan se taitaa olla niin, että ensin ei tapahdu mitään ja sitten kaikki tapahtuu yhtäaikaa ja täydellä vauhdilla!
Ensinnäkin sain ukkoni vihdoin luokseni Suomeen. Eli hän päätti koulutyönsä Englannissa ja muutti heinäkuun alussa Tampereelle. Ruokavalio vaikeutui sitten kertaheitolla, koska gluteenittomana, mausteettomana herrana mies asettaa aikamoisen haasteen tälläiselle monisyömärille kuin itse olen. Nykyään tämä punaparta opiskelee suomenkieltä!
Täytyy myöskin sanoa, että TAMKista löysin sielunsisaren, josta en tahdo ikinä luopua. Sellainen ihminen, jonka kanssa pystyn olemaan ihan täysin oma itseni ajattelematta yhtään, että toinen tuomitsee taikka lähtee taikka että jos suututaan, niin se on myös ystävyyden loppu! Koko meidän ryhmä TAMKiloisessa on oikein mainio. 12NURSE, olette hopsdopseja, vaikka joudunkin teidät jättämään...
Ja siittä tähän suurimpaan juttuun... Miksi jättämään? No koska, meille tulee vauva. Joo, ihan oikea, elävä, pieni ihminen...
Meille... Joo o! Siitä lisää joskus myöhemmin, kun asian olen vielä enemmän sulatellut, vaikka ei tuota masua karkuun enää pääse mihinkään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti