Tämä ei ole enää väsymystä...

Tuntuu siltä, ettei jaksaisi nostaa pikkuvarvastaan. Joka ainoaa kolkkaa särkee ja tekisi mieli vain raahata saunan alin porras suihkuun ja istua siellä pari tuntia veden valuessa niskaan. Että semmoista. Alkuviikosta oli sikiön rakenteiden seuranta TAYS:in äitiyspolilla. Pikkuisen masu ja jalat kasvaa edelleen liian pieninä suhteessa viikkoihin ja päähän, joka kulkee ihan oikealla käyrällä. Tottakai tämä huolestuttaa, vaikka hyviä selityksiä voikin olla monta. Lääkäri kuitenkin veikkaili, että istukka saattaa sanoa sopimuksen irti liian aikaisin. Siinä sitten asiaa pohdiskellessani todetaan, että katsotaan kolmen viikon päästä uudelleen ja jos merkit viittaavat edelleen istukan lakkoilemiseen, pitää miettiä sitä vaihtoehtoa, että synnytys käynnistetään jo paljon ennen laskettua aikaa.

SIIS MITÄ? - Itsekäs hirviö kun olen, ensimmäisenä päässä vilahti, että mitenkä koulu sitten; nämä kolme koetta mitä tässä on vielä tulossa ja muut suoritukset on ihan pakko, siis IHAN pakko saada läpi. Mun 67opintopistettä!! Sitten vilahti toinen itsekkyyden monsteri; entäs se loma mitä piti saada pitää ja vain olla stressittömänä pari viikkoa, ennenkuin pikkuinen saapuu maailmaan, se loma jonka aikana piti järjestää vauvan vaatteet, sänky ja kaikki. Sitten tuli häpeä, että kehtaatko murehtia tuollaista, jos kuitenkin kyse voi olla jopa paupeliinin hengestä. Paniikki oli seuraava taso, jossa vietinkin sitten loppupäivän miettien, että mitä jos en huomaa jos vauva lakkaa liikkumasta ja oma kehoni tappaa lapseni hapenpuutteeseen.

En väitä, että raskauteni olisi ollut jotenkin vaikeammasta päästä; siis suhteessa monen muuhun kauhuihin, lapsen menettämiseen (tosin en osaa jotenkin sulkea tätä vaihtoehtoa pois... kai sitä pitää tottua siihen, että loppuelämäni ajan murehdin, että mitä jos...) taikka muihin ongelmiin. Omat terveysongelmanikin voi varmaan lukea vielä aika pieniksi; paikkoja kolottaa, olen väsynyt ja unohtelen asioita + kaikkea muuta pientä kivaa, kuten erittäin paljon lisääntynyt hampaiden öinen narskutus. Vaikka yleensä en osaa edes valittaa näistä asioista, niin nyt TAYS:issa huomasin sanoa, että hei, katsotaanko kilpparit! Itselläni on ollut tuota hypotyreoosin epäilyä nuorempana ja äidilläni se vastikään todettiin; mutta eipä tullut edes mieleen, että se vaikuttaisi raskauteen jotenkin. Eipä tullut neuvolallekaan mieleen, vaikka jatkuvasti valitin kuolettavaa väsymystä ja paino nousee viikko viikolta ihan hirveitä lukemia. Onneksi äidille tuli mieleen ja TAYS:in lääkäri sanoi että no äkkiä kokeisiin! Kävin keskiviikkona 7:45 verikokeessa ja yhdeltätoista neuvolatäti jätti vastaajaan viestin, että äkkiä lääkäriin huomenna. Tänään torstaina kävin lääkärillä, joka totesi että joo, kilpirauhasarvosi (jonka viitearvo on alle 4.2 normaalisti ja raskauden aikana alle 2.5 TAYS:in mukaan ja jopa alle 2 neuvolalääkärin mukaan) on muuten 4.5 ja se toinen arvo 11.3 (sen alin on se 11, ylin 22). Onko ihme, että väsyttää!!!

Henkilökohtaisesti ärsyttää tuo dosetti;
olen tosi huono ottamaan lääkkeet ajallaan!

Kävin sitten apteekista hakemassa pieniä valkoisia nappeja, eli 0.1mg Thyroxinia, jota pistelen nyt poskeeni puolikkaan tabletin viikon ajan ja sitten kokonaisia pillereitä joka aamu puoli tuntia ennen aamupalaa. Kuukauden päästä seurantaan. Apteekista tarttui mukaan vaaleanpunainen dosetti, koska muuten en varmaan muista koko pilleripurkkia. Antibioottejen ja vitamiinienkin kanssa on ihan hullun vaikeaa, miten ihmeessä muka muistan herätä puoli tuntia ennen aamupalaa aamuisin ja napata lääkkeitä?? Toivotaan, että niiden vaikutus tehoaa nopeasti ja huomaan itse eron tähän zombie-oloon, koska veikkaan, että se on ainoa mahdollinen asia, millä saadaan tämä homma pelittämään; motivaatio, etten ole pikkuisen tyttönikään kanssa kuin suoraan Walking Dead sarjasta!

Olen toisaalta tosi onnellinen, että ainakin raskausaikana lääkärit ja terveydenhoitajat ottavat asiat aika pienestäkin vakavasti. Pelottaa oikein vähän, miten asiat sitten menevätkään, kun olen taas normaali ihminen ja arvoni laskee, koska en kanna sisälläni pientä elämää ja pitää palata julkiseen terveydenhuoltoon.

Tässä muuten meidän pikkuinen katselemassa kattoon. <3 Hän on edelleen täysin kamerankammoinen, eli saatiin yksi kuva koko ultrasta(edellisestä saatiin yksi nyrkin kuva). Mutta hän liikkuu kovasti päivittäin, potkii/nyrkkeilee mielellään isänsä kasvoja ja muutenkin muljaa. Tosin ei niin paljon, kuin monet ovat sanoneet, että omansa ovat liikkuneet, mutta ehkä se on se edessä oleva istukka, joka edelleen blokkaa osan tuntemuksista?

Jokatapauksessa, sanokoon kuka mitä tahansa, minä otan nyt vähän rennommin ja yritän antaa itselleni anteeksi, jossen yksinkertaisesti jaksa. Tänään en ole nukkunut päikkäreitä ja nyt on sellainen olo, että en jaksaisi yhtään mitään. Kauhea nälkä on myös, joten hoidan sen pois alta ja sitten luultavasti jo yöunille. Huomenna edessä suursiivous (jos jaksan) ja pharmagologiaa nyt ainakin!

Että semmoisia kuulumisia tänne!